Rippi- eli pääkirjat

Vuonna 1686 säädetty kirkkolaki määräsi, että jokaisessa seurakunnassa oli pidettävä rippikirjaa. Usein kymmenen vuoden ajanjakson käsittävään rippikirjaan merkittiin seurakuntalaiset kylittäin ja ruokakunnittain. Vanhimmissa rippikirjoissa kylät ovat kinkeripiirin mukaisessa järjestyksessä; 1800-luvun alkupuolelta lähtien aakkosjärjestyksessä. Rippikirjojen perimmäisenä tarkoituksena oli seurata seurakuntalaisten hengellistä vaellusta: kontrolloida ihmisten lukutaitoa ja kristinopin hallintaa sekä valvoa ehtoolliselle osallistumista.

Rippikirjojen merkinnät tarkentuivat 1700-luvun puolivälissä, jolloin niistä löytää tietoja seurakuntalaisten syntymä- ja kuolinajoista, sosiaalisesta asemasta ja muuttomerkinnöistä. Torpparit, sotilaat, mäkitupalaiset ja muu tilaton väestö merkittiin yleensä omille sivuilleen, mutta toisinaan myös sen talouden yhteyteen, jonka palveluksessa he olivat.

1600-luvun rippikirjassa on monesti henkilönimi ilman syntymäaikaa ja -paikkaa. Muutoinkin rippikirja haki vasta muotoaan 1600-luvulla. Maassamme on 14 seurakuntaa, joiden vanhin rippikirja alkaa 1665-67.

Tultaessa 1700-luvulle alkavat rippikirjamerkinnät tarkentua. Maaseudulla henkilöt ovat edelleenkin kylittäin ja taloittain, kaupungeissa yleensä kortteleittain ja/tai tonteittain.

Tietoaines lisääntyy edelleen siirryttäessä 1800-luvulle, sillä tuolloin rippikirjoihin ilmaantuvat syntymäseurakunnat, rokotukset, avioliittomerkinnät ja erityiset huomautussarakkeet, joihin pappi saattoi kirjata hyvinkin henkilökohtaista tietoa seurakuntalaisesta. 1900-luvun rippikirjat kertovat myös seurakuntalaisten kirjoitustaidosta, koulusivistyksestä ja kirkollisesta äänioikeudesta.

Rippikirjoja pidettiin maassamme 300 vuoden ajan, sillä vuonna 1962 evankelisluterilaisessa kirkossa luovuttiin rippikirjojen pidosta ja siirryttiin uuteen kortistopohjaiseen järjestelmään.

Rippikirjoihin henkilöt mer­kittiin perheittäin. Yksi aukeama käsittää noin 6—10 vuoden ajanjakson, jonka jälkeen avattiin uusi aukeama ja henkilöiden nimet ja muut tiedot siirrettiin sinne. Aukeamalle merkittiin ensin talon­väki, sitten piiat ja rengit. (Näitä nimityksiä käytet­tiin talon nais- ja miespalvelijoista.) Sen jälkeen merkittiin toiset, joita taloissa usein oli, sotamies perheineen ja talossa mahdollisesti asunut ns. kir­konvaivainen. Torppareilla oli jo noin 1750-luvulta lähtien oma sivu. Heilläkin saattoi olla piikoja ja renkejä.

Pielaveden rippikirja 1769-1790 s. 8