Henkikirjat ovat maan väestöstä henkiveroa varten kunnittain tehtyjä väestöluetteloita. Henkikirjojen tietoihin perustui maan viralliseksi ilmoitettu väkiluku, verovelvollisuuden täyttäminen ja äänioikeuden käyttämismahdollisuus. Henkikirjat laadittiin 1920-luvulle saakka ensisijaisesti verotusta varten, jonka jälkeen henkikirjoja laadittiin lähinnä muita hallinnollisia tarkoituksia varten. Henkikirjojen alkuna voidaan pitää Ruotsin valtakunnan voudintilejä.

Henkikirjat alkavat myllytullimanttaaliluetteloina (svensk. kvarntullsmantalslängd), vuodesta 1634, jolloin ryhdyttiin kantamaan uutta vakinaista veroa keräämällä henkirahaa viljan syöjiltä. Myöhemmin nimitys lyheni manttaaliluetteloksi (svensk. mantalslängd), joka tunnetaan paremmin henkikirjana. Henkikirjan laati pappi, kunnes henkikirjoitus määrättiin manttaalikommissaarien tehtäväksi ja lopulta tehtävä määrättiin henkikirjoittajille. Henkikirja laadittiin vuosittain pidetyn henkikirjoituksen perusteella. Päämiehen lisäksi henkikirjassa tuli mainita muutkin siihen sisältyneet verovelvolliset.

Aluksi henkirahaa perittiin jokaiselta 12 vuotta täyttäneeltä, kunnes henkirahan perintärajoiksi vakiintuivat ikävuodet 15–63. Yläikäraja poistettiin käytöstä isänniltä ja alaikäraja korotettiin 16 vuoteen vuonna 1865. Ala- ja yli-ikäisten lisäksi henkirahan maksusta vapautettuja olivat ajoittain muutamat erityisryhmät kuten köyhät, vaivaiset, piispat. Vasta 1700-luvulla alettiin merkitä henkikirjaan kaikki asukkaat riippumatta siitä tuliko heidän maksaa henkirahaa.

Henkirahan kanto lopetettiin vuonna 1924, mutta henkikirjojen pitoa jatkettiin väestö- ja kiinteistöluetteloina. Vuonna 1939 säädettiin laki henkikirjoista, joka korvattiin vuonna 1971 väestörekisterilailla. Vuosittainen henkikirjoitusvelvollisuus lakkautettiin vuoden 1990 alusta lukien. Henkikirjat poistuivat käytöstä väestöjärjestelmän aloittaessa toimintansa vuonna 1993.

Miten henkikirjoja voi hyödyntää tutkimuksessa?

Henkikirjat ovat tärkeä sosiaali- ja väestöhistoriallinen lähde. Kun kirkollisessa aineistossa sotien, tulipalojen ja muiden tuhojen seurauksena esiintyy paikoitellen aukkoja, muodostavat henkikirjat varsinkin 1600- ja 1700-lukujen osalta tärkeän lähteen suku- ja henkilöhistorialliselle tutkimukselle.

Tutkimuksessa on otettava huomioon se asia, että henkikirjoihin otetun väestön määrässä esiintyvät vaihtelut eivät välttämättä ilmennä asutuksen todellisia muutoksia, kuten henkilön muuttoa kunnasta toiseen. Henkiverotusta koskeneet säädökset ovat määränneet sen, mitä väestöryhmiä kunakin ajankohtana tuli merkitä luetteloihin, mutta vuodesta toiseen esiintyvät muutokset 1600- ja 1700-luvulla eivät välttämättä selity. Selitystä muutoksiin on etsitty hyvien ja huonojen vuosien vaihtelusta. Hyvinä satovuosina oli veronmaksukykyisten määrä suurempi kuin huonoina, mikä heijastui siihen kuinka paljon väkeä henkikirjoituksen toimittaja merkitsi luetteloon. Erot hallintokäytännössä ja hallinnon vaihteleva tehokkuus ovat myös vaikuttaneet siihen, kuinka täydellisiä henkikirjat ovat eri vuosina ja eri osissa maata olleet.

Lähde: Kansallisarkisto Henkikirjat